Monsur

Idän kaukaista yötä tunnustelen
tummaa naista hunnussa
tikari saa hetken levähtää.
Hän kehräävänä kissana nukkuu
minussa, tassu sydäntäin rummuttaa
aikansa saa se vielä läpättää.

Pois irstas, kouristeleva
Afroditen maailma, jumalia ei vuoltuja
enää ei taivaallistakaan toivoa,
minä, sinun poikia, kiellän isäni kartanot,
nouskoon myrsky tuhoava
sydänten aitat lakaiskoon.

Puren aristunutta silkkiä huulillain
helteen vuosituhannen
polttaman ruohon kohotan.
Herää, vaimo Shumerin, Foratin laine
Kiehahda, Baabelin Semiramis
tarhassasi idut kasvata.

Monsur, sinun äitisi on orjatar,
hän on yhä polvillaan.
Monsur, käske miehesi siittää naisemme,
anna vaimosi piestä sankarimme.

Idän petollista yötä koskettelen
rintani rasahtaa iskusta
saviruukku ikään kuin.

5.5.1997