Triolla Tallinnan KulttuurikattilaanAlussa oli suomalais-ugrilainen kirjailijafoorumi Petroskoissa, sitten pitkänpuoleista sähköistä kirjeenvaihtoa, lopuksi toteutui se, minkä tähden aamutuimaan 16.4. petroskoilainen d’Airot-yhtye kolmipäisellä akustisella triolla kiipesi kotikaupungin asemalla junaan päämääränään vuotuisen Sotsia-kirjallisuusfestivaalin päätösjuhla. Vaihtoasemana Pietari, tuo luokaton aristokraatti. Tosin Laatokan asemalla väite kävi vaivoin päinsä täällä vallitsevan modernin arkkitehtuurin ansiosta. Ei aikaa katseluun, jo hetken päästä joukkue upposi metron uumeniin ja antautui ihmisvirran vietäväksi varoen visusti arkikiireyttään tympeätä väkeä. Kerran oli pakko turvautua kyynärpäätaktiikkaan, muuten rautareunaiset soitinkotelot olisivat jääneet miljoonan maanalaisen eläjän tallattavaksi. Bussiliput kourassa sai hengähtää kun lähtöhetkeen oli kolmisen tuntia. Sullouduimme kimpsuinemme lähtöaseman ravintolan pöytään, tilasimme päivän keittoa, täytimme mukit, skoolasimme alkavalle pikkukiertueelle. Hetken päästä junaväsymys oli huuhdeltu unohduksiin. Juttua riitti, sillä Viron reissua odotettiin kaiketi kuin raikasta tuulahdusta. Matkalle lähteneestä triosta vain perkussionisti Arkadi on kolunnut Venäjää, kaksi muuta ovat tottuneet polkemaan Suomen musiikkipolkuja ja vuosien varrella tehneetkin Karjalan länsirajan ylittämisestä melko arkisen jutun. Tältä taustalta Viron matka näytti jännältä. Kun bussinpyörät oli saatu alle, tunnelmointi jatkoi. Mitä lähemmäksi raja, sitä ankarammin koetteli laulun arvoinen tie – sääliksi kävi pienemmillä kulkuneuvoilla liikkuvia autoilijoita, jotka vaihtoivat tien penkassa revähtäneitä autojen renkaita. Jossain vaiheessa pojat alkoivat valittaa unohduksiin ravisteltua repertoaaria, joten pikaiset rajamuodollisuudet olivat tervetulleita. Harmiksemme veroton latauskauppa jäi näkemättä, siispä juttu herpaantui ennen pitkää, eivätkä ohikiitävät maisematkaan jaksaneet innostaa etenkin kun harvat maalaistalot alkoivat vetäytyä pimeyteen. Siinä missä maaseutu näytti olevan sähköistämisen tarpeessa, Tallinna suorastaan kylpi valossapiristävästi. Bussiasemalla pääsimme isäntäväkemme hoiviin: valitsimme yhteisen kielen ja kättelimme, siitä Kristel Kiigemägi ja Tamur Tohver toimittivat kupsahtaneet rokkarit Eestin kirjailijaliiton matkakotiin, saimme ohjeet uuden päivän ohjelmasta ja tietoa tsekkihenkisestä pubista joka oli kivenheiton päässä majapaikastamme ja auki aamuneljään. Paikassa muutama murteesta päätellen enkkuturisti oli jo istumassa kosteata iltaa seuraten jääkiekko-ottelua. Vaikkei maan valuuttaa taskun pohjalta löytynyt, eurot olivat baarimestarin mieleen, samoin kuin kaikkien muidenkin torikauppiaiden, minkä totesimme päivällä. Samaten venäjän kieli ilmeni kuivaksi valuutaksi, se ei tuntunut aiheuttavan näkyvää närkästystä sen enempää kuin suomikaan. Ehkä sentään Tallinna on palautunut monikansalliseksi hansakaupungiksi jossa pärjää kielellä kuin kielellä eivätkä mitkään eripuraisuuden jää kovin pitkäksi jäytämään ihmisten mieliä. Eestin nuoret ovat pyörittäneet Sotsia-festivaalia jo vuosikausia, mutta vasta taannoin tapahtuma on saanut pysyvän osoitteen. Kotikutoisten päättäjien opiksi voisi olla virolaisten tekemä epäilemättä viisas ratkaisu, josta on hyötyä kaikille. Hylätty sähkövoimalaitos on luovutettu järkevään käyttöön: mykistetty kolossi edustaa aikansa epämääräistä ratkaisua keskiajan hengen ja teollisuustarpeiden välillä, se sijaitsee vanhan kaupungin liepeillä keskellä ankeata teollisuusaluetta naapurina ankeinta neuvostomodernismia edustava jättiläismäinen kulttuuripalatsi. Voisi kuvitella, että europpalaisen glamourin ystävät olisivat nähneet pahaa unta ja kokeneet sapen nousua tuosta rumiluksesta, sekä mielellään jo ajat sitten olisivat työllistäneet vaikka minkämaalaiset tahansa purkumiehet saadakseen sen paikalle uuden loistohotellin, joka varjostaisi ympäristön, mutta näin ei onneksi ole käynyt. Tuloksena on se, että hylyn seinien sisälle paikalliset kulttuuritoimijat ovat suunnittelemassa moniulotteista kesto-ohjelmaa laidasta laitaan Kulttuurikattila-nimikkeellä. Tapahtumaa kuin suunnitelmia näytti olevan riittämiin. Tällä kertaa kyseessä oli petroskoilainen rokkisakki. Musiikkimiehen perimmäiset ystävät pikanuudelit ja soijapyörykät löytyivät lähimarketista, Karibien sokeriruokovirvoketta kävimme hakemassa kauempaa. Lyhyt lepotauko ja kohta oven takaa kuului Tamurin ystävällistä kolistelua. Menimme jylhän betonibunkkerin uumenissa, missä miehet lämmittelivät lämpötykeillä käyden välillä sivuhuoneessa palaverissa – kerta kerralta heidän venäjänkieliseen puheeseensa sekoittui entistä enemmän sanoja muualta, mutta lievästä punotuksestakin homma toimi. Kyllä ammattilaisten taito pysyy näpeissä eikä vain kielen kärjessä, tuon piirteen oli oikeastaan monet kerrat saanut todeta Suomen puoleisissa rokkipaikoissa. Jatkoille menimme edellisiltana löydettyyn paikkaan, ja mukana oli yhtyeen Grigori-kitaristin kaveri musiikkiopiston ajoilta. Narvassa pysyvästi asusteleva tapaus Nikolai on oma tarinansa, joka on pikemminkin vahvistus kuin poikkema nyky-Viron kehityksen kaikiin hauskoihin, vaikeisiin ja miksei kipeihinkään käänteisiin. Enska Jakobson |
  |