Ja järjestäjät eivät nähtävästi katuneet sitä. Ainakin petroskoilaisen d'Airot-yhtyeen esiintyminen oli sekä järjestäjien että kuuntelijoiden mielestä hyvä aikaansaannos. Siis, d'Airotin pojat pääsivät ensimmäistä kertaa suomalaiselle lavalle, mutta miksi nimenomaan he?

- Onni alkoi hymyillä d'Airotille jo silloin kun esiinnyimme eräänä iltana Petroskoin nuorten pubissa Discosadissa. Silloin me saimme tietää, että salissa on suomalaisia vieraita, ja siksi soitimme enemmän kuin oli suunniteltu. Yrityksemme eivät menneet turhaan. Kuten osoittautui, katsomossa oli Kontiolahden rockfestivaalin kulttuurisihteeri Leena Nyyssänen, joka oli tullut Petroskoihin juuri tutustuakseen karjalaisiin yhtyeihin. Ja onneksi hän osui d'Airotin keikalle, yhtyeen solisti Enska Bogdanov (taiteilijan nimi Jakobson) muistelee mielihyvin.

d'Airotin nimi oli Leena Nyyssäselle jo ennestään tuttu. Karjalaisen kulttuurin kannattaja Timo Munne pani myös kortensa kekoon, silloin kun kertoi Leena Nyyssäselle huomionarvoisesta petroskoilaisesta rockyhtyeestä.

Siis sattumalta tai loogisen tapahtumaketjun perusteella vähän tunnettu suomenkielinen rockyhtye pääsi Suomeen, Kontiolahden rockfestivaalille.

Festarin tunnelma oli ylevä

- Varsinkin jos ajattelisi siitä, että esiinnyimme samaan aikaan, kun Helsingin Olympiastadionilla konsertoi irlantilainen megayhtye U2. Kai sillä yhteensattumalla on oma merkityksensä, Jakobson iskee silmää.

Karjalaiset pojat eivät toki hio hampaitaan irlantilaisyhtyeen varalle: kaikki popfanit eivät rientäneet Helsinkiin: Kontiolahden festivaali sai myös osakseen jonkun verran yleisöä.

Jakokoskirock alkoi raapia paahtavassa helteessä. Yleisö ei toki ollut innostunut tanssimaan hiekkakentällä, mutta illan lähestyttyä sitkeät popfanit ilmestyivät pensaiden alta ja keskittyivät lähelle lavaa.

Pitää antaa tunnustus festivaalin järjestäjille. Käytännöllisyys ja asiantuntevuus tulivat ilmi jokaisesta asianyhteydestä. Tapahtumapaikaksi valittu Kanavamuseo kun sijaitsee kaukana asuinalueista, sinne ihmisiä vietiin busseilla.

- Samanlaisen festivaalin järjestäminen olisi mahdoton meillä Karjalassa sen takia, että esimerkiksi sinne on vaikeata vetää sähköjohdot. Käytännölliset suomalaiset eivät ajatelleet kauan ja toivat konserttipaikalle pienoisvoimalaitoksen, Jakobson ihmettelee.

Jakokoskirockin ohjelma noudatti festivaalille ominaista ohjelmapolitiikkaa; tarjolla oli musiikkia laidasta laitaan. Yleisöä viihdyttivät mitä erilaisimmat, enimmäkseen railakasta rockia tuottavat yhtyeet. Karjalainen d'Airot ihastui muutamaan niistä.

- Ruotsalainen RubberDuck Blues duo on mielestäni ihan toimiva juttu. Olisin hankkinut yhtyeen levynkin, - se oli henkisesti niin läheistä meille, d'Airotin keulakuva Jakobson kertoo.

Bon Jovin lämmittelybändinä aikoinaan ollut englanninkielisen Lemonatorin muusikot antoivat festivaalille pontta. Suomessa tunnetut muusikot veivasivat monimuotoisen settinsä hiukset hulmuten ja äärimmäisellä ammattitaidolla.

Petroskoilainen yhtye ei ollut sen varjossa. Esityksiä pidettiin tiheässä tahdissa, ja se vain viritti parempaan soittoon. Yleisön keskuudesta kuului korvaa hiveleviä lausuntoja siitä, että vihdoinkin saatiin kuunnella hyvää bluesia ja muutenkin epätavallista musiikkia. Ja yleisönkin arvona oli se, että yhtäkään kertaa ei ollut kuultu "ryssä"-sanaa. Festarin tunnelma pysyi ylevänä.

Petroskoilainen d'Airot avasi Jakokoskirock-festarin ruotsalaisen Inch-yhtyeen kanssa ja vihki sen päättämisenkin. Viimeksi karjalaista rockia kuunneltiin Joensuun Kerubi-klubissa, jossa yhtye esiintyi yhdessä ruotsalaisen omalaatuisen Hurjat hipit -yhtyeen kanssa.

Jakokoskirockissa oli merkittävää myös se, että karjalainen yhtye pääsi sinne pelkästään vastaanottopuolen rahoittamana. Nuorten kulttuuri jäi tavan takaa vaille Karjalan viranomaisten huomiota.

Kultavaunuissa kuljen,
sanotaan;
toki valtaa, loistoa
en koe pienintäkään.
Jumalako olen,
mutten ainakaan tuo,
hymyilevä,
taivaallista täynnä joka on.

Tuohon sävyyn E.Jakobson pohtii itseään vuoden vanhassa runossaan Satyyri, joka on kuulunut runoilijan esikirjaan. Jumalallisuus kuitenkin jätetään tällä kertaa runoilijan omalletunnolle, vaan puhutaan Karjalan uuden runoilijan hatusta, jota E.Jakobson yrittää totisesti soveltaa itselleen. Ainakin hänen esikkonsa Novus poeta Careliae etukansi näin mainostaa.

Kirja on oiva esimerkki siitä, miten muodoltaan ja sisällöltään avantgardistiset opukset löytävät parhaiten tien julkisuuteen. Tietenkin jos siihen satsataan omaa rahaa. Sen E.Jakobson onkin tehnyt yhdessä ystäviensä kanssa. Niukkojen varojen vuoksi kirja näki päivänvalon vain 100 kappaleena.

Biisiteksteistä varsinaisiin runoihin

Petroskoilainen jatko-opiskelija Jevgeni Bogdanov, kaverien kesken Enskana ja julkisuudessa E.Jakobsonina tunnettu, on ihmissuhteet-ongelmasta löytänyt kultasuonen taiteelleen. Hän on puhunut aiheesta rockmusiikin ja runouden keinoin. Lavalla hän on aika kauan puuhaillut d'Airot-bändin keulahahmona. Runouden puolella hän toki ahersi enemmän pöytälaatikolle ja ystävilleen kuin laajalle yleisölle.

E.Jakobsonin opukset tunkeutuivat päivänvaloon heinäkuussa 95 Carelia-lehden sivuilla. Silloin lehdessä julkaistiin slangisanoilla höystettyjä runoja kokoelmasta Umpikehä. Runoilijan luova vire sai Umpikehälle jatkoa Carelian helmikuun 96 numerossa, joka sylki julkisuuteen sarjan La Nostalgie de la boue, vapaaksi suomennettuna Uni saastasta. Nyt E.Jakobsonin modernia lyriikkaa ilmestyi lukijan eteen erillisenä kirjana.

Kahden mainitun sarjan lisäksi kirjaan ovat kuuluneet sarjat Marjalle, Ultimate blues collection, La gaya scienza, Sydämen halla sekä Irakin-matkan inspiroima runosarja arabinkielisten koukerojen alla.

Monet runot ovat alkuperältään rockbiisien tekstejä. Vankkana rock-lyyrikkona Jakobson uskoi ennen, etteivät tekstit toimi ilman musiikkia. Opuksiaan julkaisemalla hän halusi ennen kaikkea nähdä, miten teksti toimii, soi ja menee perille ilman säestystä.

Varsinaista runoutta luetaan sarjoissa La gaya scienza ja Sydämen halla. Ne runot sopivat myös lauluiksi, niissä on paikoin lyhyitä, laulujen kertosäkeitä muistuttavia pätkiä. Mahdollisesti vastaisuudessa E.Jakobsonin työperiaate lauluteksti-runo muuttuu päinvastaiseksi, runo-lauluteksti -suuntaiseksi.

Kaksi minää sotii ihmisessä

Avantgardistirunoilijan lailla E.Jakobson kaihtaa kaikkea poliittista, pateettista ja mahtipontista. Hän kaivaa runollisia aiheita ihmisen sisäisestä maailmasta. Umpikehässä esimerkiksi hän yrittää tarkistaa yksilöllisyyden paikkaa yhteiskunnassa: mitä voi, mitä saa tehdä ja miten ihmiseen suhtaudutaan.

La Nostalgie de la boue on vuorostaan melko raakaa sisäistä analyysia. Sankari ikään kuin tilittää tuntojaan milloin tiettyjen Casanova-rakkausseikkailujen milloin elämän myllerrysten jälkeen. Toisaalta sankarissa elää saastasta ja karkeudesta haaveileva tyyppi, toisaalta näiden tunteiden läpi tunkeutuu esiin myös herkkä lyyrikko.

Ihmisen kahtiajakautuneisuus - E.Jakobsonin oman sanonnan mukaan itsessään kieriskelemistä ja itseään pieksemistä - piilee monissa opuksissa. Henkiset, seksuaaliset ja rakkaussuhteet asettuvat vastapainoksi frigidille vetovoimalle, joka tukahduttaa näitä tunteita.

Ihmisen fyysinen himo ja platoninen rakkaus sotivat runoissa milloin tuloksettomasti milloin niin, että syntyy seksuaalista autuutta, molempien osapuolten henkistä ja fyysistä harmoniaa.

E.Jakobson taitaa ja käyttää suomen kieltä oivallisesti. Välttääkseen syntipukin leimaa hän kuormittaa runojaan symboleilla ja allegorioilla. Jakobson ei puhu asioista suoraan, vaan kätkee sisällön tarkasti valittuihin ja kauniisti toisiinsa sidottuihin sanoihin, joista monilla on slangissa aivan eri merkitys kuin kirjakielessä. Lukija joka osaa symbolisen verkon läpi kurkottaa painettujen sanojen taakse, ymmärtää opusten piilomerkityksen.

E.Jakobson ei näytä toivottomasti päätyneensä yksistään ihmisen sisäisiin ristiriitoihin. Mukana kirjassa on myös vähän kaikesta -aihetta sekä matkakokemuksia, mm. runoja Irakista samannimisessä sarjassa ja Helsingistä Sydämen halla -sarjassa.

Omatunto vaatii jo enemmän

- Careliassa julkaistut runot olivat aika irtonaisia. Tarvitsin jotain perustaa, jolta voisin hypätä eteenpäin, E.Jakobson selittää kirjansa syntymistä.

Kirjan epigrafiksi hän on valinnut latinanklielisen Dixi et animam salvavi, Olen puhunut ja sieluni pelastanut, eli olen puhunut niin kuin omatuntoni vaatii.

Nyt E.Jakobsonin omatunto alkaa vaatia jo enemmän.

- En ole tyytyväinen kirjaan, hän sanoo eteenpäin tähtäävän runoilijan tavan mukaan ja lupailee, että uusissa runoissa aiheet muuttuvat täydellisesti.

- Sitä vanhaa "itsessään kieriskelemistä" ei enää ole. Vaikka uusissa runoissa on kaikki edelleen hyvin yksilöllistä, mutta jo enemmän yleistettyä. Ihminen ikään kuin vapautuu ymmärtämään maailmaa ja kosmosta minänsä kautta.

Universumin kohinan esimakua lukija aistii jo E.Jakobsonin esikirjassa, mm. Orjatar-runossa.

Uusia runoja kertyy pikkuhiljaa E.Jakobsonilla jo uudessa kirjassa painettavaksi. Sen julkaisemisen hän jättää kaikesta päätellen jo alan ammattilaisille.

- Ensimmäisen kirjan kanssa kävi aika hassusti. Annoin kirjan painoon ja sen jälkeen minulle soitettiin Karjalan kirjailijaliitosta: tule keskustelemaan, meillä on idea julkaista sinun runoja, E.Jakobson kertoo.